Olen lukenut niitä koko päivän. Joku kirjoittaa tahtovansa rahaa, eikä liitä hakemukseensa edes työsuunnitelmaa. Toisen hakemuksessa on varmuuden vuoksi jokainen lehtileike hakijan tekemisistä about päiväkodista asti. Kummallakaan paperilla ei todennäköisesti saa rahaa.

Viikonloppu, vihdoinkin. Olen työviikon jäljiltä kuin tapettu mato. Onneksi saan olla kaksi päivää kotona ja tehdä rästihommia kaikessa rauhassa. Tärkeimpänä on Ulvovan myllärin näyttämökuvan suunnittelu, johon en ole jaksanut panostaa yhtään. Alankin tehdä sitä heti tämän jälkeen. Pitäisi myös kirjoittaa kaksi apuraharaporttia, taidetoimikuntaan ja Kulttuurirahastoon. Apurahoja on kiva saada, mutta jälkityötä ei viitsisi tehdä millään.

Taidetoimikunnan apurahaselvityksen laatiminen ei edes kuuluisi minulle, vaan  prokkiksen tuottajaharjoittelijoille, mutta kun ne ovat urpoja, ettei niille voi antaa sitä hommaa. Miksi piti alkaa ajatella niitä kahta? Nyt ärsyttää taas.

Opiskellakin voisi ja kirjoittaa ja ulkoilla. Mietin illalla kahta novelliani, jotka pitäisi varmaan yhdistää. Niissä kuvataan sama tarina kahdesta näkökulmasta. Toisessa on keskiössä syömishäiriöinen nainen ja toisessa epäluotettava puhelinmyyjä, johon nainen rakastuu. Ideana on kuvata naisen kautta, kuinka toisen ihmisen luonteen ja tarkoitusperät voi käytöksen perusteella tulkita täysin väärin. Nainen luulee, että puhelinmyyjä on hyvä ihminen. Välillä päästään miehen ajatuksiin ja nähdään, että hän on kaikkea muuta kuin mitä nainen ajattelee. Novellissa kuvataan myös, kuinka molempien henkilöiden ote arjesta lipeää viikon aikana. Pitää siis saada nuo kaksi stooria yhteen.

Täällä eristyksissä asuessani hingun melkein päivittäin, että kuuluispa johonkin hyvään kirjoittajaryhmään. Turussa kuuluin, mutta olin silloinkin tyytymätön, vaikka ryhmässä ei ollut mitään vikaa. Pidin niistä ihmisistä ja heidän teksteistään. Ryhmässä oli minusta hyvä henki, persoonat täydensivät toisiaan, tapaamiset olivat asiallisia mutta samalla pakottomia. Ja silti en viihtynyt. Jättäydyin vähitellen pois. Ja nyt tahtoisin taas niin kovasti mukaan.

Tampereella oleminen oli niin teatterikeskeistä, että kirjoittamiselle ei jäänyt tilaa. Luuhasin päivät yt:llä ja kävin yliopistolla lähinnä syömässä. Yt oli silloin vielä Vuolteenkadulla Koskikeskuksen kupeessa. Minkähänlaista niillä on meininki nykyään?  

Olen vissiin niin narsisti, etten osaa olla ryhmässä. Aina pitää olla esillä. Sitä se ohjaaminen ja opettaminenkin taitavat palvella. On kai parempi hyväksyä, että minun on parempi kirjoittaa yksin ja ruotia tekstejäni hyvän ystävän kanssa.

Alkuviikko on ollut kamalan kiireistä. Ehkä se tästä pian taas helpottaa. Huomenna puhun äidinkielen ja kirjallisuuden kakkoskurssilaisille aiheiden keksimisestä. Odotan sitä.

13-vuotiaana yritin kirjoittaa oman Sheriffi-romaanin matkimalla parhaimpia lukemiani länkkäreitä. Sain kirjoitettua yhden kappaleen, missä kuvailtiin kaupungin autiota katua, tuulepesiä ja saluunan oven narinaa. Vaikka kirjoittamiseni tyssäsi  tuolloin alkuunsa,  jäi mieleeni  kytemään ajatus kirjan kirjoittamisesta. En kuitenkaan tehnyt asialle mitään seuraavaan viiteentoista vuoteen.

Hakeuduin opiskelemaan teatteria Tampereen yliopiston silloiselle draamalinjalle ja keskityin opinnoissani lopulta dramaturgiaan. Kirjoittamiseni onkin keskittynyt suurimmaksi osaksi draamaan. Ajattelin kuitenkin mielessäni, että jossain vaiheessa alan kyllä suoltaa myös proosaa. Ajatuksestani huolimatta en tehnyt asialle  mitään. Sitten tuli syksy 2001, jolloin tajusin täyttäväni piakkoin 30-v. Sitä kauhua. Tein hädissäni lupauksen, että kirjoittaminen tosissaan alkaa nyt heti, tai muuten en saa mitään aikaiseksi.

Suunnitelma näytti toimivan. Kirjoitin ensimmäisen proosastoorini Kansanvalistusseuran kilpailuun Tarinoita kielten oppimisesta, johon lähetetyistä teksteistä julkaistiin Kielivuori-niminen kokoelma. Sain tekstini kirjaan ja intoa onnistumisestani. Seuraavaksi sain pari novelliani Reviiriin ja seuraavana vuonna voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun proosasarjan. Kaikki tämä tapahtui lyhyessä ajassa, olin tietenkin tohkeissani ja ajattelin, että tässähän julkaistaan kohta oma kirja että heilahtaa.

Kokoelmaa kirjoittaessani törmäsin tietenkin pian vaikeuksiin. Huomasin osaavani kirjoittaa vain yhdenlaisia ihmisiä, joilla on melkein samanlainen ääni. Myös novellieni rakenne toistui kerta kerran jälkeen lähes samana. Ne ovat kaikessa yllätyksellisyydessään yllätyksettömiä. Tajusin, että minun pitää harjoitella paljon ja oppia. Olen vielä niin laiskuuteen ja mukavuuteen taipuvainen, että en tahtoisi kirjoittaa  mitään ylimääräistä. Vasta äskettäin sain itseni ymmärtämään, että esimerkiksi novelleja on syytä kirjoittaa enemmän kuin olen kokoelmaan itse ajatellut mahduttaa. Hyvältä tuntuu se, että Ryhmään päässyt novellini rakenteeltaan, maailmaltaan ja kertojaääneltään minulle uusi.

Lupaan olla tästä lähtien ahkerampi.

Ääh,

tänään olisi aikaa muokata novelleja, mutta en taida jaksaa. Luotan, että ne kysyvät itsestään. Ehkä krapulani maustaa niistä hyviä. Eilen oli illalla viskikerhon kokous. Sitten join vielä kotona lisää ja katsoin Caven God Is in the House -dvd:n. Tänään ei ole kotona ketään... Koitin lukeakin äsken, mutta huomasin hyppiväni sivuja yli. Koiran kanssa ulos? Jotain hyvää ruokaa? Buranaa?

 

Täällä pikkukylässä sitä onkin mukava pohtia. Oulun kaupunginteatterin johtajaksi on hakenut 14 henkilöä, joista haastatteluun on valittu viisi. Valinnassa painotetaan ennen muuta kokemusta taiteellisissa johtotehtävissä (Teatteri-lehti 7/2005). Toivon, että Juha Vuorinen saisi homman. Intomielisimmät sanovat, että Vuorinen pelasti Mikkelin teatterin ollessaan siellä  johtajan sijaisena. Vuorista ei kuitenkaan valittu Mikkeliin varsinaiseksi johtajaksi. Luulenpa, että että tähän oli syynä kunnallispoliittinen kähmintä.

Voipi olla, että Ouluun tulee toiveistani huolimatta valituksi Mika Lehtinen.

Näin eilen Tampereen Teatterissa  Patrick Hamiltonin näytelmän Kaasuvalo. Kokonaisuutena juttu oli varsin hyvä, mutta päällimäiseksi jäi mieltäni vaivaamaan kysymys, että miksi tämä 1930-luvun lopussa kirjoitettu jännitysnäytelmä oli otettu teatterin ohjelmistoon?

Lavastus ja puvut oli tehty epookkiin. Pystytys näyttikin komealta ja henki jännitettä. Lisäksi  yhden näyttämökuvan ratkaisu antoi suljetun tilan vaikutelman ja heijasteli Tiina Lymin esittämän päähenkilön tilannetta. Tuli mieleen, että tuo nainen ei ole käynyt ulkona varmaan moneen kuukauteen. Epookkia rikkoi esitykseen rakennettu äänimaailma, joka matalilla taajuuksilla humisten nakersi näytelmän alkupuolen idylliä ja lupaili, että jotain kaameaa on kohta tulossa.

Niin kuin olikin. Lymin esittämä Mrs. Manningham pelkäsi tulevansa hulluksi, eikä tahtonut jäädä yksin kotiin. Hänen miehensä, Risto Korhosen näyttelemä Mr. Manningham ei vaimonsa pyynnöistä piitannut, vaan jätti tämän iltaisin kotiin nököttämään. Yksin ollessaan rouva alkoi kuulla talon yläkerrasta askelia, ja kuin vahvistukseksi pahoille aavistuksille talon kaasulamput alkoivat välkkyä omia aikojaan. Näytelmässä oli varsinkin alkupuolella onnistunut kauhutunnelma, joka viritti katsojan odotuksia johonkin yliluonnolliseen.

Mutta edelleen, miksi näytelmä oli tehty? Mitään nykyhetkeä koskettavaa siinä ei ollut. Ohjausratkaisutkin joitain sadistisia ja asetelmallisia kuvia lukuun ottamatta jättivät näytelmän kovin kaukaiseksi. Yksi syy Kaasuvalon tekemiseen voisi olla siinä, että hyviä jännitysnäytelmiä on vähän ja hyville sellaisille on aina tilaus. Lisäksi Britanniassa on tänä vuonna ollut varsinainen Hamilton -buumi. Kaasuvalo on myös "kulttikamaa", johon tiedän ohjaaja Snoopi Sirenin olevan heikkona. Ihmettelen silti näytelmävalintaa, vaikka yksi kunnon jännitysnäytelmä onkin parempi kuin sata farssia.

Ilahduttavinta näytelmässä oli Korhosen ja Lymin yhteistyö. Molemmat näyttelivät alussa pienillä nyansseilla toisiaan kuunnellen. Heikki Kinnunen taas teki roolinsa niin rutiinilla, että mietin voiko olla olemassa enää kovin paljon leipiintyneempää näyttelijää.

Minusta on tulossa isä. Olen ylpeä, onnellinen, peloissani ja  helpottunut. Kolmas neuvolakäynti oli eilen, kuulimme siellä niskapoimu-ultran ja verikokeen tulokset, joiden mukaan kaikki on kunnossa. Sitten kuuntelimme sydänääniä ja keskustelimme kätilön kanssa. Tuli sellainen olo, että minutkin isänä huomioitiin.

Vahvin kokemus tähän asti on ollut ensimmäinen ultra. En ollut ollenkaan varautunut, että sikiön näkee heti ja niin selvästi. Siellä se heilutteli käsiään, sätki jaloillaan ja venytteli itseään. Sillä hetkellä ymmärsin kunnolla, että meille tulee vauva. Molemmilla oli vahva tunne, että se on poika. Toisessa ultrassa vastaavaa tuntemusta ei ollut. Tulikohan se ensimmäisellä kerralla siitä, kun se oli niin aktiivinen?

Käytännön asioita olemme miettineet vasta vähän. Lastenrattaat hankimme varmaan loppu- tai alkuvuodesta. Pitäisikö ostaa sellaiset, joissa on täytettävät renkaat? Sitten on pohdintaa, että millaista musiikkia vauvalle pitäisi soittaa? Pitäisikö lukea kirjoja jo sinne vatsaan? Kaverini sanoi lukeneensa Amerikan psykoa, sitä en ainakaan lue.

Koeviikko on puurtamista. Välillä tuntuu siltä, että paperipinkka ei ohene millään. Ajattelin jo eilen illalla antaa yhden nipun koiralle hoideltavaksi. Olen viikonlopun ja alkuviikon aikana korjannut kuusikymmentä aineistoainetta, kolmekymmentä kirja-arvostelua sekä saman verran kolumnitehtäviä ja muistikirjoja. Vielä on jäljellä satsi aineita.

Onneksi osa papereista on oikein hyviä, niitä lukiessa tulee hyvä mieli. Esimerkiksi kirja-arvostelu Agajevin Kokaiiniromaanista oli erinomainen. Myös McEwanin Sementtipuutarha sai pariltakin opiskelijalta arvoistaan kohtelua. Ärsyttävää on se, että hyvän paperin kohdalla on usein pakko miettiä, että onkohan tämänkin netistä.

Jokin aika sitten sain kiinni yhden opiskelijan, joka oli kirjoittanut paperinsa pilkulleen Soikkelin arvostelun mukaan. Otsikkokin oli varastettu, googlasin sillä ja heti osui. Plagioiminen on aikamme pahinpia itsesaastutuksen muotoja, sanon minä.

Risto Ahti on kirjoittanut Rihmastoon manifestin runoudesta. Ahdin tekstistä on sivustolla käynnissä vilkas keskustelu, joten manifesti on tehnyt tehtävänsä. Hyvä!

Mietin aamulla pitkästä aikaa, että kuinka paljon tekstin rakennetta kannattaa suunnitella. Kysymyshän on tietysti osaksi henkilökohtainen, sillä joku on kirjoittajana insinööri,  kun taas joku toinen on seikkailija. Olen itse käynyt läpi tiukkaa rakennetta ja pikkutarkkaa suunnittelua palvovan koulutuksen, joka on jättänyt jälkensä kirjoittamiseeni.

Kärjistettynä kysymys on siitä, voiko esimerkiksi näytelmän kirjoittamista verrata suklaakakun leipomiseen? Onko olemassa (tai voidaanko keksiä) valmis resepti, jonka ohjeita noudattamalla kuka tahansa voi kirjoittaa onnistuneen ja lukuhermoja kutkuttavan teoksen? Tämähän on strukturalistista ajattelua. Varsinkin Pariisin semioottisen koulukunnan Greimas pyrki sakkinsa kanssa 60-luvulla tähän. Tuolloin ajateltiin, että mille tahansa tekstille voitaisiin kehittää sen tuottamissäännöstö, joka toimisi samalla reseptinä.

Hurjimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi olla olemassa jonkinlainen keksimisalgoritmi, joka ohjaisi  kirjoittajaa vaihe vaiheelta aiheen keksimisestä valmiiseen tekstiin asti. Tutkin tätä mahdollisuutta gradussani sillä ajatuksella, että yritin osoittaa keksimisprosessissa paikkoja, joissa käyttämäni algoritmi ei enää autakaan, vaan keksijä joutuu turvautumaan pelkkään intuitioonsa. Tässä törmätään tietenkin  myös käsitteenmäärittelyn ongelmiin. Mitä tarkoitetaan vaihe vaiheelta ohjaamisella? Kuinka paljon (ja millaista) apua algoritmin on tarkoitus antaa? jne...

Uskon, että varsinkin aiheen keksimisessä ja rajaamisessa teoria ja sen tarjoamat konkreettiset työkalut voivat olla hyödyllisiä.  Onhan toki niinkin, että meillä on esimerkiksi rakenteen taju jo lähes myötäsyntyisesti. Teoria ja sen mallit vain konkretisoivat tätä tietoisuutta.

Omiin teksteihini tulee ihan itsestään ensin aristoteelinen kukkularakenne kaikkine momentteineen. Samoin narratiivinen kaavio ja sen alkusopimukset, performanssit ja loppusanktiot. Teematkin löytyvät kuin suoraan semioottiseen neliöön asetettuina. Eikä se mitään. Ensimmäisssä versioissa niin saa ollakin. Tekstin valmiiksi saattaminen on minulle tällä hetkellä usein sitä, että rikon rakennetta.