Olen lukenut niitä koko päivän. Joku kirjoittaa tahtovansa rahaa, eikä liitä hakemukseensa edes työsuunnitelmaa. Toisen hakemuksessa on varmuuden vuoksi jokainen lehtileike hakijan tekemisistä about päiväkodista asti. Kummallakaan paperilla ei todennäköisesti saa rahaa.

Viikonloppu, vihdoinkin. Olen työviikon jäljiltä kuin tapettu mato. Onneksi saan olla kaksi päivää kotona ja tehdä rästihommia kaikessa rauhassa. Tärkeimpänä on Ulvovan myllärin näyttämökuvan suunnittelu, johon en ole jaksanut panostaa yhtään. Alankin tehdä sitä heti tämän jälkeen. Pitäisi myös kirjoittaa kaksi apuraharaporttia, taidetoimikuntaan ja Kulttuurirahastoon. Apurahoja on kiva saada, mutta jälkityötä ei viitsisi tehdä millään.

Taidetoimikunnan apurahaselvityksen laatiminen ei edes kuuluisi minulle, vaan  prokkiksen tuottajaharjoittelijoille, mutta kun ne ovat urpoja, ettei niille voi antaa sitä hommaa. Miksi piti alkaa ajatella niitä kahta? Nyt ärsyttää taas.

Opiskellakin voisi ja kirjoittaa ja ulkoilla. Mietin illalla kahta novelliani, jotka pitäisi varmaan yhdistää. Niissä kuvataan sama tarina kahdesta näkökulmasta. Toisessa on keskiössä syömishäiriöinen nainen ja toisessa epäluotettava puhelinmyyjä, johon nainen rakastuu. Ideana on kuvata naisen kautta, kuinka toisen ihmisen luonteen ja tarkoitusperät voi käytöksen perusteella tulkita täysin väärin. Nainen luulee, että puhelinmyyjä on hyvä ihminen. Välillä päästään miehen ajatuksiin ja nähdään, että hän on kaikkea muuta kuin mitä nainen ajattelee. Novellissa kuvataan myös, kuinka molempien henkilöiden ote arjesta lipeää viikon aikana. Pitää siis saada nuo kaksi stooria yhteen.

Täällä eristyksissä asuessani hingun melkein päivittäin, että kuuluispa johonkin hyvään kirjoittajaryhmään. Turussa kuuluin, mutta olin silloinkin tyytymätön, vaikka ryhmässä ei ollut mitään vikaa. Pidin niistä ihmisistä ja heidän teksteistään. Ryhmässä oli minusta hyvä henki, persoonat täydensivät toisiaan, tapaamiset olivat asiallisia mutta samalla pakottomia. Ja silti en viihtynyt. Jättäydyin vähitellen pois. Ja nyt tahtoisin taas niin kovasti mukaan.

Tampereella oleminen oli niin teatterikeskeistä, että kirjoittamiselle ei jäänyt tilaa. Luuhasin päivät yt:llä ja kävin yliopistolla lähinnä syömässä. Yt oli silloin vielä Vuolteenkadulla Koskikeskuksen kupeessa. Minkähänlaista niillä on meininki nykyään?  

Olen vissiin niin narsisti, etten osaa olla ryhmässä. Aina pitää olla esillä. Sitä se ohjaaminen ja opettaminenkin taitavat palvella. On kai parempi hyväksyä, että minun on parempi kirjoittaa yksin ja ruotia tekstejäni hyvän ystävän kanssa.

Alkuviikko on ollut kamalan kiireistä. Ehkä se tästä pian taas helpottaa. Huomenna puhun äidinkielen ja kirjallisuuden kakkoskurssilaisille aiheiden keksimisestä. Odotan sitä.

13-vuotiaana yritin kirjoittaa oman Sheriffi-romaanin matkimalla parhaimpia lukemiani länkkäreitä. Sain kirjoitettua yhden kappaleen, missä kuvailtiin kaupungin autiota katua, tuulepesiä ja saluunan oven narinaa. Vaikka kirjoittamiseni tyssäsi  tuolloin alkuunsa,  jäi mieleeni  kytemään ajatus kirjan kirjoittamisesta. En kuitenkaan tehnyt asialle mitään seuraavaan viiteentoista vuoteen.

Hakeuduin opiskelemaan teatteria Tampereen yliopiston silloiselle draamalinjalle ja keskityin opinnoissani lopulta dramaturgiaan. Kirjoittamiseni onkin keskittynyt suurimmaksi osaksi draamaan. Ajattelin kuitenkin mielessäni, että jossain vaiheessa alan kyllä suoltaa myös proosaa. Ajatuksestani huolimatta en tehnyt asialle  mitään. Sitten tuli syksy 2001, jolloin tajusin täyttäväni piakkoin 30-v. Sitä kauhua. Tein hädissäni lupauksen, että kirjoittaminen tosissaan alkaa nyt heti, tai muuten en saa mitään aikaiseksi.

Suunnitelma näytti toimivan. Kirjoitin ensimmäisen proosastoorini Kansanvalistusseuran kilpailuun Tarinoita kielten oppimisesta, johon lähetetyistä teksteistä julkaistiin Kielivuori-niminen kokoelma. Sain tekstini kirjaan ja intoa onnistumisestani. Seuraavaksi sain pari novelliani Reviiriin ja seuraavana vuonna voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun proosasarjan. Kaikki tämä tapahtui lyhyessä ajassa, olin tietenkin tohkeissani ja ajattelin, että tässähän julkaistaan kohta oma kirja että heilahtaa.

Kokoelmaa kirjoittaessani törmäsin tietenkin pian vaikeuksiin. Huomasin osaavani kirjoittaa vain yhdenlaisia ihmisiä, joilla on melkein samanlainen ääni. Myös novellieni rakenne toistui kerta kerran jälkeen lähes samana. Ne ovat kaikessa yllätyksellisyydessään yllätyksettömiä. Tajusin, että minun pitää harjoitella paljon ja oppia. Olen vielä niin laiskuuteen ja mukavuuteen taipuvainen, että en tahtoisi kirjoittaa  mitään ylimääräistä. Vasta äskettäin sain itseni ymmärtämään, että esimerkiksi novelleja on syytä kirjoittaa enemmän kuin olen kokoelmaan itse ajatellut mahduttaa. Hyvältä tuntuu se, että Ryhmään päässyt novellini rakenteeltaan, maailmaltaan ja kertojaääneltään minulle uusi.

Lupaan olla tästä lähtien ahkerampi.

Ääh,

tänään olisi aikaa muokata novelleja, mutta en taida jaksaa. Luotan, että ne kysyvät itsestään. Ehkä krapulani maustaa niistä hyviä. Eilen oli illalla viskikerhon kokous. Sitten join vielä kotona lisää ja katsoin Caven God Is in the House -dvd:n. Tänään ei ole kotona ketään... Koitin lukeakin äsken, mutta huomasin hyppiväni sivuja yli. Koiran kanssa ulos? Jotain hyvää ruokaa? Buranaa?