Viikonloppu, vihdoinkin. Olen työviikon jäljiltä kuin tapettu mato. Onneksi saan olla kaksi päivää kotona ja tehdä rästihommia kaikessa rauhassa. Tärkeimpänä on Ulvovan myllärin näyttämökuvan suunnittelu, johon en ole jaksanut panostaa yhtään. Alankin tehdä sitä heti tämän jälkeen. Pitäisi myös kirjoittaa kaksi apuraharaporttia, taidetoimikuntaan ja Kulttuurirahastoon. Apurahoja on kiva saada, mutta jälkityötä ei viitsisi tehdä millään.

Taidetoimikunnan apurahaselvityksen laatiminen ei edes kuuluisi minulle, vaan  prokkiksen tuottajaharjoittelijoille, mutta kun ne ovat urpoja, ettei niille voi antaa sitä hommaa. Miksi piti alkaa ajatella niitä kahta? Nyt ärsyttää taas.

Opiskellakin voisi ja kirjoittaa ja ulkoilla. Mietin illalla kahta novelliani, jotka pitäisi varmaan yhdistää. Niissä kuvataan sama tarina kahdesta näkökulmasta. Toisessa on keskiössä syömishäiriöinen nainen ja toisessa epäluotettava puhelinmyyjä, johon nainen rakastuu. Ideana on kuvata naisen kautta, kuinka toisen ihmisen luonteen ja tarkoitusperät voi käytöksen perusteella tulkita täysin väärin. Nainen luulee, että puhelinmyyjä on hyvä ihminen. Välillä päästään miehen ajatuksiin ja nähdään, että hän on kaikkea muuta kuin mitä nainen ajattelee. Novellissa kuvataan myös, kuinka molempien henkilöiden ote arjesta lipeää viikon aikana. Pitää siis saada nuo kaksi stooria yhteen.